Ekokriisi on mielenterveyskriisi - ja toisin päin

Tää oli hyvä. Paljosta olen tässä Maailman Kuvalehden jutussa samaa mieltä, en ihan kaikesta.

Itselleni kiinnostavin kohta oli tuo luonnon kantokyvyn ja yksilön jaksamisen rajallisuuden rinnastus. Että tässä me rinta rinnan poltamme itseämme ja maailmaa ympäriltämme loppuun. Jutussa käsiteltiin paljon sitä, että yksilö ottaa kantaakseen mielenterveysmielessä elinympäristönsä kriisiytymisen. Että ekokriisistä syntyy on myös mielenterveyskriisejä. Toki.

Olisin itse mielellään lukenut lisää vielä samasta toisinpäin: millaiset ihmismielet tuottavat tällaista todellisuutta ympärilleen? Mikä maailmankatsomus tuottaa tällaisia mielen rakenteita?

Helpompi esimerkki: Tarkoitan, että yleisesti jo ymmärretään nyt esim. se, että ihmissuhdeongelmat johtuvat (karrikoiden) siitä, että filtteröimme todellisuuttamme niin “irti todellisuudesta” eli omavaltaisesti, että ilman apua moni ei kykene tuosta vain astumaan omien tarpeiden tyydytetyksi tulemisen alueelta kuunteluun, aitoon antamiseen ja myötätuntoon….

Eikö meidän suhteessa luontoon olekin kyse samasta vääristymästä, Minä saa ylikorostuneen aseman ja kaikki “muu” on silloin toissijaista? Puhun siis dualismista, jonka yli on jäätävän vaikea kurottaa. Edes elämien mittaisella harjoittelulla. Mutta silti.

Eikö juuri yhteyden puuttuminen (yhteys kaikkeuteen, luontoon, universaaliin rakkauteen, jumalaan, you name it) luo nämä ongelmat? Ihminen etsii yhteyttä rakkaudesta, materiasta, seksistä, uskonnoista, tekemisen tuomasta tyydytyksestä/ menestyksestä, omistamisesta, kehityspsykologien mielestä syömisestäkin… Ja kun yhteys ei näillä keinoin koskaan kuitenkaan säily, tarvitaan aina lisää. Tai päädytään kärsimyksen kautta itsetuhoisuuteen. Usein molemmat, peräkkäin. Siitä tämä artikkelikin puhuu.

Mun mielestä ei ole liian julkeaa olettaa, että valtaosa maailman ihmisistä kärsii eksistentiaalisesta erillisyyden tunteesta. Jos näin ei olisi, oltaisiinko me tässä?

Hoidetaanko me siis jollakin tapaa kuitenkin sairauden oireita, kun me “suojellaan” ympäristöä? En sano, ettei niin tulisi tehdä, vaan tarkoitan, että pitäisikö meidän laittaa sen ohella paukut myös mielten hoitamiseen, enkä siis tarkoita nyt näitä tämän jutun mielenterveysongelmia, jotka toki nekin ovat tärkeitä. Mun mielestä mielenterveysongelmatkin ovat monin tavoin oireita (seurausta) tuosta ko. Yhteyden puuttumisesta.

Musta tää keittyy siihen kysymykseen, että millaisia mielen/psyyken/emootiotyöskentelyn keinoja me tarvittaisiin, että paitsi meillä itsellämme myös tulevaisuuden sukupolvilla olisi kokemus ykseydestä, yhdestä systeemistä, jossa ei ole keskenään kilpailevia yksiköitä? Uskonnot eivät ole tätä ongelmaa ratkaisseet, koska niissä jyllää sama dualismi.

Entä nondualismi, yksilöiden herääminen kaiken ykseyteen, voisiko tehdä tuon ihmeen, jota Tellus nyt tarvitsisi? Katsoin juuri jotakin sieni-psykedeeli-dokkaria Netflixistä, ja tuli mieleen, että tuo on just se sama, mihin nonduaalit idän metodit pyrkii, mutta päätyvät vain paljon hitaammin.